RUNOT
Kirjoittaja Nataliya Belchenko
Kääntäjä Tatyana Pitchulina
***
Kun maailma oksentaa sotaa
Ja vetäytyy syvään tyhjyyteen,
Kevät jo kanssani jakaa
Haikaroita ja kurkia.
Se hallitsee kurkien voiman,
Se puristaa suostumusta,
ja pelkoa. Surukin siirtyy
kevätjään kautta suoraan syliin.
Puolivälissä jumissa
Kieliopin tuleva ja mennyt aika
Haikaratkin nukahtivat pesään
Vaikka eivät sitä edes vielä rakentaneet
Vain asevoimat ja vapaaehtoiset
Eivät nuku. Ja kellarissa syntynyt lapsi saa itselleen kaiverrukset
Uuden aikakauden mukaisesti.
***
Lumi sataa Krakovan yllä,
Se laannuttaa lauseet, teot,
Se laannuttaa pelon kyyneleet
Sodan käynnistä rakkaassa Kiovassa.
Krakova on kun teinin sadetakki,
Mitä kaikkea taskuista löytyy
Itsensä löytää ehjänä toisesta,
Epätoivo ja kipu löytyvät toisesta.
Kuten Szymborskan sytytin sinä
Pysyt oikeassa taskussa,
Vasen tasku on täynnä tuskaa –
Kuten Irpinin tulva.
Vanhempien lauantai
ravistelee matkalla
kyyhkysiä itään ja länteen
Isän veitsi, ilman syytä otettu
Hedelmän kovankin leikkaa.
Kun tunnistaa omista kasvoistaan
äidin ja isän, eteenpäin puskeakseen,
Kun antaa anteeksi ja tuntee veljen
Ja isoäidin jalanjälkiä suutelee.
Sotilaallisessa hiljaisessa voimattomuudessa
Nojataan selkä selkää vasten
Heidän sekä elävien keskellä. Sukulaiset, rakkaat
sodan alastomuudessa alasti ovat kaikki.
Huulet, kädet, ohi ovat kuiskaukset ja kosketukset –
joutomaalta tänne ovat uineet
pyyhkimään kyyneleet, lisäämään voimaa,
jotta ei olisi kiirettä sumuun.
***
Heinäkuu on siitä tunnettu
Että silloin kukkivat saniaiset,
Että tulen ja veden välissä asuvat
Vetäytyvät joelle tai puutarhaan.
Kuutamo suutelee siellä kasvoille
Kiittäen ettei se ole ainoa
Kiitoksen lisäksi kohtu on täynnä
Sen tulet näkemään aina.
Sota on kävellyt ylitsesi, ikään kuin olisit raja
Kaikki on sallittu, kieltoja ei enää ole
Nykyään olet puutarha tai ehkä joki
Juokse tai kasva, kumpaa vain pystyt ja voit
Saniainen kukkii, ja Vilga virtaa
Rudava, Drvinka, ja vain taivaan värit.
Oi elokuu, teroita sirppisi,
Katkaise sodan varsi
***
Marianna Kianovskille
Oikeastaan ei ole helppoa
Matkalla tarttua sanoihin
Ja perinataalinen liettualainen haikara
Hänen ylitsensä pääsi lentoon.
Täysin on puinen Shnipishkes
joka Vapautti minusta Vilnani
Milloinhan muuttuu kivuttomaksi
Sodassa jumissa olevien tila?
Se trakkaa juuri sellaisia
linnojen, järvien joukosta
Se merkkaa äärettömästi
Ja on nyt kipeämpää kuin tähän asti.
Elokuun pakanavoima,
Jeanne d’Arc, Marianne, pysykää vahvoina.
Vangitsemisen myötä se myös vapauttaa
Ja sydämen alla nyt polut ovat meidän.
***
Pelto, joka verellä vinosti kynnetty,
Vastaa nopealla aallolla,
Mutta turha on lähtöä toivoa
Ukkosmyrsky jo lähestyy rajaa.
Kyntäjälle selviää ensin,
Sitten niille, jotka vaossa pesii
Eikä lennetä enää keskipäivämaihin,
Eikä veren menettäminen haittaa.
Linnut, jälkeläiset, poikaset, lintuset…
Lentolisko, selkeät on merkit,
Ne suorastaan avaavat silmiä.
Adam, Adam, käsi, puhdas sivu.
***
Animula vagula blandula
En edes tiennyt kuinka paljon sinua rakastan
Juvenes dum sumus
Mullaksi ei, ainakaan vielä
Olkoon se runo, runo
Lidochka
Reilu puoli vuotta on mennyt.
Polina, Elizaveta ja Ustinia
tapasivat Lidochkan liituvuorilla.
Nauhoitin hänen iloisen äänensä nauhuriin,
ja nyt minulla ei ole voimaa sitä kuunnella,
jokin minussa on hyvin suojeleva.
Tämä jokin löysi positiivisen asian:
mikäli Moskova hyökkää ja on mahdollisuus paeta,
ei tarvitse enää huolehtia
Siitä miten saadaan kuljetettua makaava potilas
Haalistunut olento kuuntelee edelleen,
ei enää kuulu valituksia, jotka kuuluivat silloin tällöin
kahden ja puolen vuoden aikana viereisestä huoneesta.
Kokemus tyttärenä olemisesta on ohi.
Millainen on tiesi nyt, jokin?