RUNOT
Kirjoittaja Elina Sventsytska
Kääntäjä Tatyana Pitchulina
***
luen uutiset – ja yhtäkkiä
jotain pahaa tapahtuu minulle:
ensin kasvavat pitkät kynnet,
sitten kasvavat kulmahampaat
selkään muodostuu paksu kuori.
yhtäkkiä minua ympyröi musta maa.
veren sijasta – itkevä liekki,
kehon sijasta – villiliha,
sydämen sijasta – palanut puu,
aivojen sijasta – käärmeiden luola.
no, miten minun pitäisi nyt elää?
kuinka voin olla kauhistuttamatta?
Jumala varjelkoon, jos lapset näkevät minua –
mitä he tästä ajattelevat?
miten minun pitäisi nyt elää?
…enhän minä tiennyt, että näin voi käydä?
4.3.2022
***
Taloni on palanut, pyydän, palauta se minulle,
anna minulle takaisin lämpimän ihoni,
sen, joka jäi kaukaisuuteen, rakkaan helvetin keskelle.
Punainen sydämeni sykkii syvyyksissä siellä.
Viimeinen tiesulku. Asiakirja on yhä voimassa kuin kipu,
vihdoin päästävä kotiin, telkien taakse.
Siellä on sukulaisia ja köyhiä. Siellä home hajoaa kaikessa hiljaisuudessa.
Asua siellä ei voi mitenkään. Siellä joutuu vain odottamaan.
Siellä aamusateessa elämä lentää pois kuin lintu,
yöllä taas, kuin hiiri, suru piiloutuu maan alle
ja nukahtaa. Vain unissa näyttäytyy –
hautausmaa Donetskinmeren ympärillä.
Kotitiemme ovat nyt pelottavia, kuin pahasta sadusta.
Siinä kulkee välinpitämätön polku – kulku rakkaudesta murhaan,
eikä kukaan kuule kun luut itkevät isänmaan puolesta.
Elämä on ohi. Lapsuus on alkanut.
***
nykyään rukoilen kaikkien tiellä olevien puolesta
taas paimentolaispolku kiljuu ja ulvoo,
jälleen yön tie vie tuntemattomaan,
vieraalle planeetalle, josta ei ole mitään tietoa.
rukoilen kaikkien kodittomien ja nöyrien puolesta,
ja kaikkien niiden, jotka hukkuvat kyyneliin ja nukahtavat…
sireenit itkevät haavoittuneen enkelin vuoksi,
taivaalla näkyy epävarma raja,
joka katkerasti venyy kaukaisuuteen, kuin soittimen kieli,
eikä puolustuskyvyttömälle keholle ole missään sijaa.
haavoittuneen maailman yli laskeutuvat unettomat auringonlaskut,
ja haavoittuneen enkelin vuoksi itkee Herra.
tämä ilma haisee raudalta ja savulta,
maassa on avoin haava ja se sattuu.
rukoilen niiden puolesta, joita kädet eivät pystyneet suojelemaan
ne kädet, jotka halaavat meitä kaikkia kaukaa.
ikkunaan teipattu risti häiritsee näkymää,
teipattu ikkuna. näin sen pitääkin olla. nyt on sodan aika.
puut ja vuoret puhuvat heille:
„tulkaa pian takaisin.
tulkaa takaisin meidän luoksemme“
2.03.2022
***
Kukaan ei ole seisonut avuttomien ihmisten sillalla,
meille oli varattu paikka sinne, emme ymmärrä miksi…
Kiväärit raivoavat kuin ukkonen, raju onni paisuu,
niistä piiloudutaan ullakon pimeyteen.
Sydämessä kyynelten sijasta liikkuvat yökalat
ne osuvat pyrstöillään katkenneen teräskieleen,
raskaat sumut peittävät surullisen aukion,
tämä jännittynyt nuori maa vaeltelee läpi yön.
Et ole nainen, olet hiljainen teini. Totuus on surullinen.
Mitä ihmettä tekisit maailmassa? Mitä kanssasi pitäisi tehdä?
Heräämme aamuisin – taas on pandemia ja sota,
Heräämme öisin – jälleen on sota ja pandemia.
Viimeinen minibussi etenee pölyisessä ympäristössä,
elämän eläminen on kuin sipulipellon ylittämistä.
Tämä sinertävä lintu on ikävä tulevaisuutesi,
tämä kulkukoira on pyytämätön menneisyytesi.
Missä on paratiisimme navetassa, mihin maailmoihin se on häipynyt?
Mitkä aukot olemme täyttyneet omalla verellämme?
Miksi polkumme on jähmettynyt surusta?
Petoksemme jahtaavat meitä hellästi, rakkaudella.
Sielumme ovat pieniä ja kirkkaita, kuumeesta tärisemme,
piiloudumme taloihimme – vanerilinnoituksiin.
Tarvitsemme karkkia, lapsille tarjottavaa.
Tarvitsemme karkkia, tarjottavaa kuolleille.
18.02.2022