2.
Kirjoittaja toni lashden
Kääntäjä Arja Pikkupeura
Haluan kirjoittaa omalla tärkätyllä, rahisevalla kielelläni: „My perajehali za adnu notš“. Mutta mitä se merkitsee?
Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, kun sanon: me muutettiin yhdessä yössä? Voi sanoa myös: kahden matkalaukun kera. Meidän oli pakko lähteä.
Ihmiset sanovat: ei voitu enää jäädä. Sitten he alkavat puhua ihan muusta, siitä paljonko ruoka maksaa, miten hankkia viisumi tai mistä hommata lapsille päiväkotipaikat. Puhe kääntyy hälinäksi, jolla peitellään ammottavana tihkuvaa haavaa. Sen jäljet näkyvät silti; kitkerä kudosneste kiristää leukaperät väkisinkin.
Sanon: saapa nähdä, koska pystytään palaamaan.
Tämä on sellaista salattua valkovenäjän kieltä.
Minäpä käännän sitä sinulle.
Se merkitsee: ei ole enää mihin palata.
*
Muutettiin yhdessä yössä.
Enhän minä oikeastaan edes muuttanut. Lähdin lomalle.
Ennen lomaa olin kuukausikaupalla pelännyt pidätystä, se pelko oli seurannut minua kaikkialle.
Olin pelännyt mutta pysytellyt Minskissä. Käynyt kahvilla, tapaillut muutamaa jäljelle jäänyttä tuttavaa (he kaikki olivat saaneet sakkoja ja hallinnollista arestia protesteihin osallistumisesta, ja kyselin koko ajan itseltäni, miksi he eivät pelkää, mutta minä pelkään, miksi he eivät pelkää, mutta minä pelkään). Luin kirjoja ja kävin tyhjissä museoissa, välillä lähdin pois kaupungista kuuntelemaan sykkivää hiljaisuutta:
(metsään päästyäni paneuduin pitkäkseni kinokseen ja teeskentelin kuollutta. Vain silloin tuskaisa levottomuus väistyi kuin kiinnostuksensa menettänyt peto. Tuossa jäisessä haudassa pystyin hengittämään syvään. Vain siellä koin olevani turvassa)
Missä ikinä olin ja kenen kanssa aikaa vietinkin, pelkäsin joutuvani pidätetyksi. Puhuin pelostani terapiassa ja kirjoitin siitä päiväkirjaan. Kannoin pelkoani kuin kiviä mekon taskuissa, valmiina hukkumaan vainoharhoihin minä hetkenä hyvänsä.
Sanoin itselleni: jos minut olisi haluttu pidättää, olisi jo pidätetty. Jos tekemisiäni seurattaisiin, tietäisin jo siitä. Ihmisiä pidätettiin nettikommenttien takia, punavalkoisten vaatteiden takia tai siksi, että he ovat mulkaisseet kyttää väärällä tavalla aiheuttaen tälle sietämättömiä henkisiä kärsimyksiä. Ihmisiä oli pidätetty kaikesta ja ei mistään. Minua vain ei ollut pidätetty.
Mietin koko ajan, miksi minua ei pidätetty. Siksikö, että olen transnainen ja että passissa oleva nimi ja käyttämäni nimi eivät täsmää? Vaiko siksi, että äiti on lääkäri? Siksikö, ettei toimintani ole riittävää? Siksikö, että olen hyvin suojautunut? Vaiko siksi, etten edusta minkäänlaista uhkaa?
Miten paljon voimia varuillaanolo vie? Se imee sisuksista kaiken elämän, juo ihmisen kuiviin jättäen jäljelle vain halkeilleet vertatihkuvat sisälmykset.
Lähdin lomalle, koska minä ja A. olimme katsoneet dokumentin psykiatriasta rankaisukeinona. Siinä filmissä näytettiin psykiatrista sairaalaa, jossa olin itsekin ollut ensimmäistä kertaa seottuani. Katselin noita tuttuja rakennuksia ja kuuntelin ihmisten kertovan, kuinka siellä annetut tabletit veivät heiltä liikunta- ja puhekyvyn, kuinka todellisuus liukui ulottumattomiin ja kuinka vastarinta päivien myötä vähitellen kävi mahdottomaksi.
A:n nukahdettua menin porraskäytävään ja asetuin makuulle ulko-oven eteen. Mietin, että jos turvallisuuspalvelumiehet tulevat asuntoomme, he eivät heti huomaa minua vaan astuvat mahani päälle. Jos minulla käy tuuri, voin saada siitä mustelman tai jonkun sisäelinvamman, ja silloin minut passitetaan ensin lääkärintarkastukseen eikä suoraan psykiatriseen sairaalaan tiputukseen.
Sellaisia ajatuksia päässäni liikkui.
*
24.helmikuuta makasin hotellihuoneessani ja kuuntelin sitä tolkutonta puhetta.
(huonevarauksen tiedoissa oli lukenut: upea vuorinäkymä. Pimeässä vuori sulautui taustaansa synnyttäen vaikutelman sakeasta äärettömästä yöstä, jonka kaikilta tahoilta valuva virta hukutti laakson alleen)
Yritin arvailla puheen sanojen tarkoitusta. Mihin hän tähtää? Olin viestittänyt ystäville, että liput pitää ostaa heti, sillä aamulla ei pääse enää lähtemään minnekään (eikä aamulla enää mihinkään päässytkään, ainoan lentoyhtiön sivu oli kaatunut ja liput kaikille lennoille oli loppuunmyyty seuraavien kahden kuukauden ajalle, kukaan ei halunnut jäädä Valko-Venäjälle, ei kukaan). Työpostilla olin ilmoittanut, että meidän täytyy alkaa evakuoida väkeä Ukrainasta, etenkin etelästä ja lännestä.
Haluan kirjoittaa avoimen ja räikeän tekstin, jotta saisit tietää, miltä minusta tuntui ymmärtää, etten voi enää palata, etten voi enää palata, etten voi enää palata, etten voi enää palata.
En tiedä, mistä löytäisin sanat selittääkseni tai kyetäkseni edes likimain kuvaamaan kauhuni viivästymää, kun viestitin: ”On lähdettävä äkkiä” uskomatta silti itsekään, että niin todella piti tehdä. Sellaisia sanoja ei ole. Suunnattoman raskas, äänetön kipuni lojuu aloillaan jähmeän tasalaatuisena tekstikerroksena.
Kipuni on näissä kahdessa lauseessa: muutettiin yhdessä yössä (ja sen jälkeen) en voi enää palata.
Viiden maissa aamulla soitin A:lle.
”Herää, sota on alkanut“ 1.
*
Sanon sinulle: ”Me muutettiin yhdessä yössä” ja nauran päälle, mutta ei minua naurata.
A. ei ollut koskaan ollut lentokoneessa eikä ulkomailla. Ostin hänelle liput maahan, jossa en itse ollut käynyt kertaakaan, ja hän alkoi pakata tavaroita. Hänellä ei ollut edes sinne päinkään sopivaa laukkua. Hänen piti käydä hakemassa mummoltani pikkuruinen käsimatkatavaraksi sopiva matkalaukku.
Taksimatkani aikana avustin evakuointitoimissa, se oli sietämätöntä hommaa ja sai minut voimaan pahoin. Nuo ensimmäiset päivät ovat jääneet mieleen tukahduttavana, kurkkuun asti kohoavana kuvotuksentunteena. Jos avaisi suun, ulos ryöpsähtäisi kitkerä mustuus.
A. lähetti minulle kuvia tavaroista, joita aikoi ottaa mukaan. En ollut nukkunut koko yönä, ja kun sitten työsumusta ulos sukellettuani vilkaisin noita kuvia, en tajunnut niiden perimmäistä tarkoitusta enkä päästänyt kunnolla tietoisuuteeni, mitä oli tapahtumassa.
Yksi kuva kertoi hänen aikovan panna matkalaukkuun mukin. Typerän keltaisen mukin, jossa ei ollut mitään erikoista.
Valitsin hänen numeronsa, ja sieltä kuului hämmentynyt ”Terve”. Hänen äänensä kuulemisesta ruumiini kavahti kuin takajaloilleen ja naama vääntyi irveeseen.
Yllätyin itsekin, kun aloin ykskaks riidellä A:n kanssa. Nostin hirmuisen, raivokkaan äläkän, niin kuin tekevät sellaiset ihmiset, jotka eivät enää muutakaan voi.
Rähjäten tenttasin, miksi hän sen mukin aikoi ottaa, eikö sotaa pakoon lähtiessä olisi mitään muita tarpeellisempia tavaroita mukaan otettavaksi (itse asiassa huusin: VITTUAKO SINÄ SILLÄ SAATANAN MUKILLA OOTKO IHAN SEONNU EIKÖ OO MUITA JUTTUJA MITÄ PITÄIS OTTAA MUKAAN, niin että taksinkuljettaja vilkaisi taakseen, mutta en piitannut siitä. Halusin parkua täyteen ääneen enkä voinut tehdä niin, joten koko epätoivoni purkautui tuohon huutoon). A. kuunteli minua mitään vastaamatta, katkaisi sitten vain puhelun eikä enää lähetellyt valokuvia.
Joka päivä uudessa kodissa katselen, kuinka A. juo siitä mukista. Se ei ole paras eikä kaunein hänen äidiltään lahjaksi saamansa muki. Katselen sitä ja tunnen kateutta pahaa mieltä myötätuntoa surua yksinäisyyttä kaipausta hylätyksi tuloa epätoivoa nostalgiaa kiukkua tunnen kateutta pahaa mieltä myötätuntoa surua yksinäisyyttä kaipausta hylätyksi tuloa epätoivoa nostalgiaa kiukkua. Olen ääriäni myöten täynnä. Astelen varovasti, etten läikkyisi muiden päälle.
Hänellä on tuo muki.
Minulla ei ole mitään.
_________________
1 Mutta sotahan alkoi jo vuonna 2014?